Siirry pääsisältöön

Miltä nyt tuntuu?

Kauden juoksutapahtumaputki avattu: Länsiväyläjuoksu 17,4 km meni tänään aurinkoisessa kevät säässä. Loppuaika oli samaa luokkaa kuin viime keväänä. Siinä 1:50 tuntumassa ollaan. Ei siis kehitystä, muttei huomattavaa heikennystäkään. Olen kuitenkin tyytyväinen. Jos tahdon kovasti alkaa aikaani rukkaamaan, tarttee asian eteen tehdä jotain muutakin kuin 'vain' lenkkeillä.
Mielenkiinnolla odotan HCR:ää, miten käy puolikkaan ajan kanssa?

Sää oli siis loistava. Suorastaan oli liikaa vaatetta päällä, vaikka lähdinkin paitahihasillani liikenteeseen. Kovin kuumotti. Matkan jolkotin mukavalla fiiliksellä. En ollut puhki, en poikki. Viimeisen kahden kilsan kohdalla huomasin, että nyt en voi lisäillä vauhtia, tää menee nyt näin.
Mutta loppusuoran vedän aina täysia, aina. :)

Reitistä pidän, pidän muutenkin Espoon juoksureiteistä, sopivan vaihtelevaa maastoa ja kaunista maisemaa. Bongasin vasta nyt ekat leskenlehdet, myöhäinen on kevät. Ja muuten, A.Stubb oli kannustamassa meitä juoksijoita, hyvä hyvä! :) Tämä oli mun juoksu-urani 8. juoksutapahtuma eli "kisa"! Kyllä nämä tapahtumat ovat piste iin päälle tässä hommassa. En kuitenkaan ajattele ihan niin kuin pari miestä, jotka lähdössä jutusteli toisilleen "Onhan tämäkin tapa päästä hetkeksi pois kotoa" (naurua!). Mutta peruslenkit ovat ajoittain sitäkin ;-) (tokitoki).

Kiitos järjestäjille, hauskaa taas oli. Ja kiitos kysymästä, aivan sairaan hyvältä taas tuntuu!
 
 Mitalisaldo senkuin kasvaa, nämä Länkkäreistä.

Kommentit

  1. Jes, onnee suorituksesta ja hyvästä fiiliksestä, se kuitenkin lienee tärkein!

    VastaaPoista
  2. Onnea, mun silmissä sun juoksu sujui hyvin (tai ainakin nopeasti) :D

    Sehän se just on kun näitä tapahtumia alkaa kertymään enemmän ja vertailukohtiakin löytymään, että pitäiskö kaiken olla koko ajan nousujohteista vai onko se vaan se juoksemisen ilo ja itse osallistuminen tapahtumaan ja siitä seuraava fiilis tärkeämpää?

    Itse kallistun jälkimmäiseen, mutta ymmärrän enemmän kuin hyvin jos joku tekee toisin. Mutta kukin tyylillään, siinähän se rikkaus kai onkin :)

    VastaaPoista
  3. Jee ja kiitti onnitteluista, kovasti!!! Kyllä ehdottomasti tärkeintä on tapahtuma-fiilis ja sen jälkeinen ihana olotila. Mutta en toki pistäisi pahitteeksi kehittymistäkään :) Mun aika oli yhden minuutin huonompi kuin viime vuonna, siis todellisuudessa samaa luokkaa. Olen omalla mukavuustasollani, haaste on päästä siitä yli. Toki sekin motivoi. Mutta en halua sitä keinolla millä hyvänsä, aikaa on rajatusti ja kaikkea muutakin haluan tehdä ja teen kuin kuntoilen ja juoksen. Hih. Seuraavaa tapahtumaa kohti! Ja sen jo tiedän, mikä siinä juoksussa tulee olemaan parasta (koska koin sen viime vuonna) tulla olympiastadikalle ihmisten hurratessa ja tsempatessa. Siinä tuli kuulkaa itku silmään. (musta löytyy näemmä sisäinen urheilija). Aurinkoista viikkoa toivottelen!!!!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

7 päivän valohoito

Juoksublogini matkailuaiheet jatkuvat, mutta nytkään ei seuraa mitään laajamittaista matkareportaashia kohta kohdalta vain kurkistuksia joulunajan aurinkomatkaamme, joka tapahtui tällä kertaa kolmistaan miehen ja nuorimman naperon kanssa Gran Canarian Puerto Ricoon.
On muuten hyvä, että mä pääsen aina reissuun :) Vuonna 2013 miehen kanssa Roomassa, tyttären kanssa Pariisissa ja miehen sekä pojan kanssa Gran Canarialla. Plus kotimaanreissut (työ&huvi).

Muuten aikanaan kun tapasin nykyisen elämäni miehen (voiko noin sanoa?), hän ihmetteli matkustusintoani (onnekseni minuun on lapsesta asti istutettu matkustusilo). Kiva kun matkailu maistuu nykyään hänellekin hyvin. Mitään suurmatkaajia ei kuitenkaan olla, jotkuthan vapaa-aikalomailee joka toinen kuukausi läpi vuoden. (kateus tai ehkä ei, pakkaa - purkaa - pesee pyykkiä - istuu lentokoneessa...kuka nyt tykkäisi koneessa istua?)

Menimme siis Gran Canarian PuertoRicoon, varman auringon kohteeseen. Koskaan en ole aiemmin reissannut Kan…

kammopäivät

viime perjantai ja tämän viikon maanantaina ovat olleet niitä. Päiviä, jolloin ei ehdi kuin juoksemaan palaverista toiseen, aivot aina orientoituneena kyseiseen aiheeseen, syömättä mitään. Jossain kohtaa tekee välttävät murukahvit, jotta saa jotain energiaa. Lopulta neljältä kun palaverien on pakko päättyä pääsee käsiksi päivän juokseviin töihin, joita on tietysti noin kolmeksi ja risat tunniksi ja samalla näykkii jotain nahistunutta Picnikin sämpylää, jonka on jossain kohtaa nopeasti hakenut.
Ja kun lopulta pääsee kotiin, kaatuu nääntyneenä ja nälästä sairaana miehensä rintakehää vasten, joka tarjoilee ruokaa ja joskus vähän viiniäkin.

Okei toi loppu tossa jeesaa vähän kammopäivien kulkua. Voisihan se jatkuakin yhtä pimeänä. Onneksi ei.

Nyt tässä kohtaa on hyvä kaikkien nostaa sormi pystyyn ja sanoa, soo- soo, niin kiire ei saa olla ettei 'muka' ehdi syömään ja pitääkö niitä tapaamisia olla niin paljon ja jätä myöhemmäksi mitä et ehdi työaikana tehdä.
Ei auta sormen heiluttel…

sisäinen erakko

mä sain viime viikonloppuna huikean idean (ei se tosin ole lainkaan uusi idea), mutta ajattelin sitä todella pitkästä aikaa ja ensi kertaa miehelleni ääneen.
Olen koko täysi-ikäisyyteni (ehkä jo paljon aiemminkin) haaveillut omasta pienestä talosta meren rannalla (milloin Englannissa, milloin Uudessa-Seelannissa) ja nähnyt itseni siellä noin eläkeikäisenä.
Okei, okei, parikymppisenä näin itseni siellä jo 50-vuotiaana. Mutta tuon iän vääjäämättä lähestyessä (alle 10 vuotta - hyi kamala sentään) näen siis itseni siellä noin 60+ -vuotiaana. Hyväkuntoisen kauniina mummona ja yksin. Eläen kaikesta vapaana ja niin kuin huvittaa. Ehkä nauttienkin, ehkä myös hiukan raataen hyvän osittain omavaraisenkin elämän eteen. Mutta siis yksin.
Tällaiselle perheelliselle, joka todella rakastaa ja tykkää perheestään, ehkä outo haave. Mutta sisäinen erakkoni vaatii tuota näkymää. On aina vaatinut. Henkireikä.
Muut henkireikäni kuten joogan (jota teemme hauskasti ryhmässä ja joka on äärimmäisen hauskaa …