31. lokakuuta 2016

flunssajoogaa

Sen lisäksi, että olemme saaneet perheenlisäystä (awwws), on ollut myös viime päivinä flunssaa liikkeellä. Syksyn eka mulla. Pikkuflunssasta huolimatta menin eilen sunnuntai-illan yin yang-joogaan (tuntinelkytminsaa), jollainen on kokeilumielessä pari sunnuntaita täällä meidän naapurustossa. Puolikipeänäkin uskalsin mennä kun tiesin, että kyseessä on äärirauhallinen ja helppo suorite. Mutta olipas se kiva. Kylmän puutalon yläkerrassa (paikallinen kahvilaravintola), jalassa paksut villasukat, kropan ja joogamaton välissä lämmin fleece ja aina välillä hörpittiin tuoksuvaa kuumaa teetä lämmikkeeksi. Meitä oli kuusi, joten ryhmä oli sopivan kokoinen ja ohjaajakin oli ihan hyvä. Paljon, paljon venytyksiä rauhakseen. Mun kroppa rakastaa venytyksiä eli teen niitä muutoinkin, mutta tuo oli aika luksusta kehonhuoltoa. Kivaa vaihtelua astangaan, ajoittaiseen flow-joogaan ja aerialjoogaan. Odotan kyllä ensi sunnuntaita, katsotaan jos tähän(kin) innostuu. Vähintään jos ryhmä muodostuu, osallistun  ajoittain. Niin oli mukava päätös viikonlopulle kyllä.

Maanantai meni ilman maanantaibluesia ja hoksasin vielä ottaa huomiselle extempore-etäpäivän, jotta saan yhden projektin tehtyä (ja kerkeän käydä vaihdattamassa talvinakit autoon). Samaan mielentilaan varasin pari muutakin etäpäivää marraskuulle, ehkä tästä pimeydestä siis tajuissaan selvitään. Tiedossa on poikien synttäreitä, nyt niitä pidetään monta kertaa, koska kämppää ei voi buukata kerralla tai kahdella täyteen vieraita tuon pikkukissan takia, vielä.

Tänään bongasin aivan huikean ihanan kissan bunkan, huopaisen ja kauniin. Ihan sisustuselementin näköisen. Sen menen ostamaan kun olen päättänyt minkä värisen haluan (mustanharmaa, keltainen, turkoosi tai pinkki. Hinta 30 euroa). Sitten kun Vilja-tyttö luopuu nukensängystään hän saa huippuhauskan ja ihanan huopaisen design-pesän. She's such a lucky small kitten :D

29. lokakuuta 2016

syysyllätys

Saimme syyslomalla perheeseemme yllätysvauvan. Tämä tuli täytenä yllätyksenä meille ja muille.
Let me tell you...

Syyslomailimme landella torstaista sunnuntaihin. Mukana menoissa minä ja mies, pojat ja vanhin tytär kavereineen. Kuluva viikko ennen lomaa oli ollut todella, todella raskas, melkeinpä kauhea voisin sanoa (todellakin ja yhtään liioittelematta).
Tavoitteena oli siis leppoisaa landeilua, paljon sitä saunomista ja pönttöuunin lämmittämistä. Näin kävikin. Yhtenä iltapäivänä sitten patistin porukkaa kävelylenkille maaseudun peltomaisemiin ja metsään. Sain miehemme matkaan.
Oli järeän tuulinen ja pilvinen lauantai-iltapäivä. Jäätävän kylmä sää sai laitamaan talvitakit niskaan ensi kerran tänä syksynä.
Kävelimme puolituntia yhteen suuntaan ja käännyimme lopulta takasin kun missään ei nyt oikein ollut mitään, paitsi sitä peltoa, muutama maatila, autiotila ja metsää, metsää, metsää.
Takaisin tullessamme, noin autiotilan kohdalla jäimme ihastelemaan ja ihmettelemään hanhien kokoontumislentoja. Linnut keräsivät porukkaa kasaan ja muodostivat näyttävän lentonäytöksen meille. Juuri silloin alkoi kuulumaan kovaa naukumista takavasemmalta. Tunnistimme sen kissan naukumiseksi ja lähdimme ääntä kohden katsomaan mistä on kyse.
Naukuminen oli todella äänekästä ja hätäistä. Autiotilan pihalta heinikosta löytyi pienen pieni, ihan pikkiriikkinen kisun poikanen ja aivan yksin.
Otin pienen kylmästä (ja pelosta?) tärisevän kisun syliin lämmittelemään ja samalla kuulostelimme onko lähistöllä muita kissoja tai näkyykö pennun emoa. Ei mitään eikä ketään missään.
Kisu mukanamme kävimme lähitalot läpi, kukaan ei tunnustanut kissaa omakseen, eikä ollut tietoa että jossain olisi kissa poikinut. Näitähän maalla tapahtuu ajoittain, kissoja löytyy.
Ehkä se on tallikissan poikanen, jonka emo on hylännyt tai emolle on käynyt jotain Tai sitten peräti joku julma ja vastuuton ihminen on jättänyt kissan kuolemaan (hyi olkoon, onko sellaisia kysyn vaan?)
Lähimaatilan emännälle kerroimme, että viemme kisun mökille lämmittelemään ja syömään ja mietimme seuraavaan päivään mitä tuleman pitää. Pohdimme viemmekö sen eläinsuojeluun, vai ko. maatilalle (kyllä me se otetaan jos te ette ota, oli rouvan vastaus :)) tai otetaanko me se.
Pieni reppana nukkui vuoronperään jokaisen sylissä, sai elämänsä ensimmäisen kiinteän ruuan ja alkoi pikkuhiljaa luottaa meihin, kovin arkahan se oli aluksi. Arvioin nassikan noin 5-6 viikkoiseksi (meille kotiin otettiin aikanaan kaksi löytökissaa, jotka olivat noin 6 viikkoisia, olin tuolloin 12 vuotias. Ne olivat aivan ihania perheenjäseniä, joista toinen eli pitkän iän ja toinen katosi aikuisiällä reissullansa).
Palataan tähän nassikkaan, jonka jo olin päättänyt adoptoida meille jos mies suostuu, lapset tietenkin halusivat sen. Teimme parhaamme, että pieni tuntisi olonsa turvalliseksi. Hain korin, johon laitoin mökiltä löytyneen nuken sängyn patjan ja peiton pehmikkeeksi. Yö meni rauhattomasti, silittelin kissaa ja otin sen viereen sänkyyn. Katin luottamus kasvoi.
Seuraavana päivänä teimme lähtöä kotiin kissa mukana. Ajattelin, että käyn vielä kertomassa lähimaatilalla kissan päätyvän nyt meille. Ei ketään missään, hyvin taktikoitu :D

Nyt meillä on ollut kisu viikon. Tiistaina kävimme eläinlääkärillä, hän kertoi katin olevan tyttö (ensilempinimi OptimusPrime ei siis kävisi, tosin perheen pojat vastustivat jyrkästi nimeä muutenkin, eihän tuo nyt näytä lainkaan OP:ltä :D). Terve ihana pikkukatti, olemus kuulemma 8 viikkoinen mutta painon perusteella 5 viikkoinen. Eli siihen väliin putoaa neidon ikä.
Nyt olen lemmikkikaupan kanta-asiakas ja ostan kissakamaa harva se päivä. Ne ovat kyllä edullisia.
Mm. hiekkalaatikko, raapimispuu, leluja ja penturuokaa. Menikö niihin edes viittäkymppiä? Ei tässä konkurssia tule tuon ihanuuden takia.
Nimeä mietimme pitkään ja tarkkaan. Mielestäni nimen piti liittyä hänen kotimaisemiinsa ja väritykseenkin (valkoinen pohjaväri, jossa hienostuneen beigen värisiä laikkuja, häntä on viirukas). Maatiaiskisu, mutta erityisen kauniin värinen. Nimistä pyörittelimme Sagaa, Lumikkia, Kieloa, Puuvillaa kunnes sen keksin. Miten olisi Vilja? Hän on ihan Viljan näköinen. Viljahan on eläimelle sopiva nimi ja sattumalta Viljan nimipäivä on 12.9., joka liippaa aika läheltä kisun syntymäaikoja.
Mies ja lapset olivat nimestä samaa mieltä. Tähän kohtaan voin kertoa, että miehen kanssa olimme sopineet ettei meille tule lemmikkiä. Tosin olin jo puolisalaa pojan kanssa jutustellut, että ehkä iskä pehmenee kun rakennamme taloa ja sitten kun talo on joskus valmis voisimme hankkia kissan. Ehdottomasti kissa, koska koira on eritavalla työläs. Koira on kiva, mutta kissa on kiva ja helppo. Minulla on kokemusta kumpaisestakin aikalailla. Ja meillä on jo suku täys koiria :D
No, kun jo kissanpennun löytöpäivänä näin miten mies meni hellyystilaan kun kisun kanssa oli, tiesin, että tämähän on tässä. Tosin varovasti vasta seuraavana aamuna asiaa tiedustelin ja halusin itsekin pitää varuajan, jos joku olisi tullut kissaa kyselemään kun pistimme sanaa kiertoon (ei tietenkään tullut -  maallahan se on tuommoista, eläimiä tulee ja menee) Kissahan on vieläkin varsin lainsuojaton eläin joidenkin ihmisten silmissä ja maalla eläimen asema on erilainen muutoinkin.

Ihanan ällöttävästi some (miehenkin!) alkaa täyttymään kisupäivityksistä. Joitakin se voi ärsyttää, mutta mitä sitten. Elämä on liian lyhyt siihen, että pitäisi miellyttää kaikkia, naur!
Töissä olen saanut hyvää palautetta. Kissan löytökertomus on ollut kuluvan viikon kuuminta hottia ja onhan tämä aika uskomaton juttu. Onnekas sattuma, ei kai sentään johdatusta niinkuin osa uskoo... :D
Eräs jos toinenkin on sanonut olevan ihanaa, että elämässä tapahtuu hyviä asioitakin. Tuntuu, että jokainen meistä on niin kyllästynyt kaikkeen ympärillä vellovaan ikävään. On ne sitten älykääpiöitä pienempiään pelottelevia pellejä (idiootit!) tai Hesarin sivulla sinua katsovat nälkään kuolevat lapset maailmalla tai Trump, jonka lajin miesten jo luultiin kuolleen sukupuuttoon.

Kissa oppi sisäsiistiksiksi kahdessa päivässä (kissat on sellaisia), ruoka maistuu ja katti kasvaa kohinalla. Vajaita yöuniakaan ei ole ollut kuin kaksi, hän nukkuu tai touhuaa rauhakseen yöllä eikä valvota. Perfect vauva!
Tässä on Vilja, hänestä vielä kuulette. Vilja nukkuu nukensängyssä lampaantaljalla. Koska meitä on perheessä 6, hellittelijöitä riittää. Ihanaa kun valitsit meidät, pikkuinen hassu kissa.




14. lokakuuta 2016

moodit

Mun pää on näemmä kehittynyt sillä tavoin, että jos maanantaimoodia ei koe maanantaina sen kokee perjantaina. Saanko kiitos (arki)viikon ilman mitään ihme angstipäiviä? En näemmä - taitaa kuulua mun repertuaariin. Jostain lehdestä luin, että monella (?) muullakin on moodit (engl.moods) pinnassa kerran arkiviikkoon ja silti on ihan hyvä ja tyydyttävä arki (voiko lehtiin luottaa?) Olen kuitenkin samaa mieltä, pidän elämästäni, vaikka haaveilenkin aina ajoittain kaikenlaisista hyppäämisistä tuntemattomaan (haaveita pitää olla, muutoin olen kuollut). Tänäänpä viimeksi töissä kun neuvoin erästä naista työjutuissa, hän kysyi miten olen päätynyt tuonne töihin ja varsinkin noihin tehtäviini, joita teen (suhteellisen monipuolinen, eikä lainkaan tylsä työ). Kerroin ja hän oli aidon kiinnostunut ja utelias. Mä vaan huokailin, että hän on kuitenkin arkeologi (mun lapsuuden toiveammatti). Hauskaa, koska taas tajusin kuinka olen luovinut ja tehnyt töitä paljon tämän homman eteen, eikä loppua taida näkyä. Ellen sitten joskus hyppää, jos en saa pidettyä stressitasoja kurissa.
Mutta eikös elämän leppoistamiset ja slowflow:t ole jo niin laaaast season, nykyisin tehdään työelämästä kivaa siellä missä ollaan -  jos se vain on mahdollista. Rakastan pohtia näitä, pöhköä.

Olen viime aikoina (puoli vuotta tai vuoden), ihmetellyt sitä kuinka koville mulle ottaa vanhimman lapseni aikuistuminen, täytti kesällä 17. Jos en ole hulluna huolesta, niin höpötämme (onneksi) ja ITKEMME kaikesta. Välillä saarnaan ja paasaan ja sitten jo kadun 'tiukkuuttani' ja taas puhumme.
Lapsi on hirveen hyvin rakentunut puhumaan, mutta hänen huolensa ovat myös minun huoliani. En osaa eristää itseäni kylmäksi sivustaseuraajaksi (moni varmaan osaa, onnea siitä).
Tänään kun puhuimme töissä yksikköpalaverissa lapsista, silmät vettyivät kun puhuin hänestä. Pomo yritti siinä, että eiku se on kiva kun ne aikuistuu, lapset. Onhan se, ei siinä mitään, mutta tämä ottaa koville, mulle. Mikähän siinä on? (=eka kerta, seuraava menee helpommin?)
Kovasti kokoajan yritän pitää mielessä sen ajan kun olin itse 17. Ihan sikamakeeta aikaa, enkä ollut yhtään huolissani MISTÄÄN. Voi perse, kunhan säilyy lapsi hengissä ja kasvaa ihmiseksi. Sitä varten tarttee vapautta ja kokemuksia, muutoin ei kasva aikuiseksi. Ainakaan muita ymmärtäväksi sellaiseksi.

Sisko sai vuosi sitten ensimmäisen lapsensa. Katson sitä touhua suurella rakkaudella.
Mun on jo niin isoja ja huolet miljoonakertaistuvat kun lapset kasvavat. Odotan sitä mummoaikaa, nehän kuulemma tuovat vaan iloa ei koskaan huolia - lapsenlapset.
Kaikenlaista.

Koskahan se mies tuo sitä viiniä? Rentouttavaa viikonloppua :D

11. lokakuuta 2016

leppoisaaaaa

Toista päivää kipeän nassikan kanssa kotona ja toista päivää peräkkäin täällä. Selvä syy yhteys, kun mulla on enemmän kuin yleensä vapaa-aikaa kerkeän jaaritella täällä (sorit siitä). Kaikella rakkaudella ja kunnioituksella muitakin jaarittelevia kohtaan -  mutta tottahan tuo on.
Ei työnantaja mulle maksa täällä olemisesta vaan työnteosta. Nyt olen tilapäisellä hoitovapaalla toista päivää, joten hoidin työasiat aamulla spostitse ja voin rauhassa lopun päivää hoitaa lasta, olla somessa, neuloa sukkia, tehdä ruokaa, juoda kahvia ja taas hoitaa niitä työsposteja illansuussa. Mukavan leppoisaa! Mutta jos olisin itse oma työnantajani, niin...

Saunapuheita eilen miehen kanssa. Tuumasin, että jos olisin kotirouva (ts. kotona töitä tekevä) luultavasti bloggaisin alvariinsa. Kauniina ja silmät levosta kirkkaina (ei väsymyksen merkkiä missään!) vaan laittelisin juttua tulemaan ja ihania ihania kuvia. Mies siihen totesi: 'Harmi etten ole miljönääri ja voi sulle tota mahdollistaa'. Pyrskäyksiä - kestäisin sitä viikon ehkä kaksi (kuukauden?)
Paitsi, jos mulla olisi siinä omakotitalo pihoineen ja niine vuohineen hoidettavana. Kotoilisin ihan urakalla anuharkkimaiseen tyyliin (onko se vielä Harkki?) Olisiko silmät uupuneet siitä, että niitä pirun vuohia (ehkä lampaitakin) pitäisi aamuvarhain mennä ruokkimaan ja hoitamaan? Toisaalta aina voisi nukkua päikkärit? Ei ehkä kerkeäisi kun pitäisi mennä joogaa ohjaamaan (rahaa olisi jostain saatava) tai vanhuksia auttamaan arkiaskareissa (vapaaehtoistyötä?)
Ehkä musta tulisi tekemisen puutteessa huovuttaja ja huovuttajan näköinen - kääk! Tukka aina ponnarilla eikä mitään meikkiä koskaan ja kaikki vaatteet päällä olisi iloisen kirjavaa ja huovutettuja asioita olisi kaikkialla. Sukulaiset tietäisivät mitä saavat joululahjaksi - kivoja huovutettuja juttuja :D :D

Leppoisuus saa mut levottomaksi, taitaa olla hyvä merkki. Jos olisin työuupunut vain nukkuisin tai jotain. Eli nyt kuin voin vielä tänään hidastella arjessa: ruoka hautumaan hitaasti, puikot kiltisti käteen (kuva instaan! :D). Lapsi paranee tuossa parhaiten leväten (elokuvia, pelejä tabletilta, koululaislehtiä...). Apteekissakin jo kävin ja siivotakkaan ei tarvitse (näyttöjen hyvä puoli on jatkuva siisteys). Yhteen hyväntekeväisyyskeräykseen voisin kasata vaatetta, siihen menee korkeintaan puolituntia...

Illalla vähintään lenkille ja kahvakuulat heilumaan! Jei!

10. lokakuuta 2016

mennään tämä syksy näin...

Maanantaiangstia ei tullut tänään, olen kotona kipeän lapsen kanssa ja kaikki palaverit peruttu :D

Pienehkö angsti meinasi tulla kun välittäjämme juuri soitti ja punkaa privanäyttöä iltapäiväksi. Onneksi eilen (ja lauantaina) siivottiin perusteellisesti koska oli yleisnäyttö (kohta saanemme urhoollisuusmitalin kestävyydestä - meinaan näyttökestävyydestä). Anyway, lapsi on enää vain lämmössä eli kestämme tämän ylimääräisen näytön kyllä. Näissä asioissa ei taida kuitenkaan marttyyrisyys auttaa eikä sen puoleen kikkailutkaan (naapurustossa on kaksikin asuntoa myynnissä on and off, kikkailevat ottamalla pois ja taas laittamalla takasin myyntiin. Ei näytä tuottavan tulosta). Asunto menee kaupaksi kun menee, sanoi jo vanhakin kansa.

Ensi viikon lopulle buukattuna syysloma landelle, neljä päivää lähimaaseudulla. Siellä tietää saavansa irtioton ja oikeasti ehtii ja viitsii vain olla. Tekee kävelyjä (ja jos oikein riehaantuu yhden juoksulenkinkin). Kuuntelee musaa kynttilänvalossa, takassa roihuaa tuli, varmaan lasissa on punaviiniä. Joka tapauksessa saunon neljänä päivänä putkeen. Ja kokkailen. Ehkä kuitenkin yhtenä päivänä mennään Lahteen?

Lokakuun lopun yllärinä extra joogaa (yin&yang), ilmailun ja astangan rinnalle. Mieletön tuuri  kun täällä omalla 'kylällä' on kahtena sunnuntaina extrapitkät joogasessiot (=1h 40min, normi on 1h 30min :D). Tartuin tarjoukseen heti. Jos tuntuu hyvältä ts. on hyvä maikka ja aika sopiva, sunnuntaijoogat voisi ottaa repertuaariin. Mun kroppa ei tule toimeen ilman venytyksiä ja hikistä joogaa - iän karttuminen tekee sen että nälän on pakko kasvaa syödessä. Edelleenkään en aio kangistua sohvalle valittamaan (paitsi jos olen väsynyt duunista, silloin oikaisen sinne ja nopeasti!)
Kuntosalit sain vihdoin aloitettua myös. Eiköhän tämä tuleva talvikausi siis selvitä hengissä ihan hyvinkin.

Yhtään en odota jouluja ja mitään lumentuloja. Mennään tämä syksy nyt eka näin :D

ps. En ole käynyt sienessä enkä marjassa, metsissä kyllä

ps2. Laitoin pitkäkestoisen etätyöhakemuksen sisään, jolloin voisin pitää etäpäiviä tarvittaessa nopeatempoisestikin. Ilmeisesti saan vihreää valoa sille. Joustavuus kyllä helpottaisi arkea hyvään suuntaan.

ps3. Tein eilen virkistävällä tavalla uunilohta: Leikkasin lohen reiluiksi annospaloiksi. Sivelin chili-inkiväärisoossilla (saa kaupoista) sitten uniin 30 min. Kun valmista ripottelin päälle kesäsipulia, murskattuja suolapähkinöitä ja tuoretta pinaattia. Tarjoilin valkosipulisten bataattilohkojen kanssa. Damn, miten hyvää ja jotenkin kepeää.