Siirry pääsisältöön

moodit

Mun pää on näemmä kehittynyt sillä tavoin, että jos maanantaimoodia ei koe maanantaina sen kokee perjantaina. Saanko kiitos (arki)viikon ilman mitään ihme angstipäiviä? En näemmä - taitaa kuulua mun repertuaariin. Jostain lehdestä luin, että monella (?) muullakin on moodit (engl.moods) pinnassa kerran arkiviikkoon ja silti on ihan hyvä ja tyydyttävä arki (voiko lehtiin luottaa?) Olen kuitenkin samaa mieltä, pidän elämästäni, vaikka haaveilenkin aina ajoittain kaikenlaisista hyppäämisistä tuntemattomaan (haaveita pitää olla, muutoin olen kuollut). Tänäänpä viimeksi töissä kun neuvoin erästä naista työjutuissa, hän kysyi miten olen päätynyt tuonne töihin ja varsinkin noihin tehtäviini, joita teen (suhteellisen monipuolinen, eikä lainkaan tylsä työ). Kerroin ja hän oli aidon kiinnostunut ja utelias. Mä vaan huokailin, että hän on kuitenkin arkeologi (mun lapsuuden toiveammatti). Hauskaa, koska taas tajusin kuinka olen luovinut ja tehnyt töitä paljon tämän homman eteen, eikä loppua taida näkyä. Ellen sitten joskus hyppää, jos en saa pidettyä stressitasoja kurissa.
Mutta eikös elämän leppoistamiset ja slowflow:t ole jo niin laaaast season, nykyisin tehdään työelämästä kivaa siellä missä ollaan -  jos se vain on mahdollista. Rakastan pohtia näitä, pöhköä.

Olen viime aikoina (puoli vuotta tai vuoden), ihmetellyt sitä kuinka koville mulle ottaa vanhimman lapseni aikuistuminen, täytti kesällä 17. Jos en ole hulluna huolesta, niin höpötämme (onneksi) ja ITKEMME kaikesta. Välillä saarnaan ja paasaan ja sitten jo kadun 'tiukkuuttani' ja taas puhumme.
Lapsi on hirveen hyvin rakentunut puhumaan, mutta hänen huolensa ovat myös minun huoliani. En osaa eristää itseäni kylmäksi sivustaseuraajaksi (moni varmaan osaa, onnea siitä).
Tänään kun puhuimme töissä yksikköpalaverissa lapsista, silmät vettyivät kun puhuin hänestä. Pomo yritti siinä, että eiku se on kiva kun ne aikuistuu, lapset. Onhan se, ei siinä mitään, mutta tämä ottaa koville, mulle. Mikähän siinä on? (=eka kerta, seuraava menee helpommin?)
Kovasti kokoajan yritän pitää mielessä sen ajan kun olin itse 17. Ihan sikamakeeta aikaa, enkä ollut yhtään huolissani MISTÄÄN. Voi perse, kunhan säilyy lapsi hengissä ja kasvaa ihmiseksi. Sitä varten tarttee vapautta ja kokemuksia, muutoin ei kasva aikuiseksi. Ainakaan muita ymmärtäväksi sellaiseksi.

Sisko sai vuosi sitten ensimmäisen lapsensa. Katson sitä touhua suurella rakkaudella.
Mun on jo niin isoja ja huolet miljoonakertaistuvat kun lapset kasvavat. Odotan sitä mummoaikaa, nehän kuulemma tuovat vaan iloa ei koskaan huolia - lapsenlapset.
Kaikenlaista.

Koskahan se mies tuo sitä viiniä? Rentouttavaa viikonloppua :D

Kommentit

  1. Mulla on mennyt varmasti ainakin pari vuotta lasten aikuistumista kipuillessa. On se rankkaa, kun joutuu luopumaan siitä ihanan tiiviistä ydinperheestä, kun lapsilla alkaa olla ihan muut intressit ja päivät ja melkein yötkin täyttyvät muusta ohjelmasta.

    Toisaaltahan se on tietysti ihanaa, kun molemmat (poika 21 ja tyttö 19 v) aloittivat opintonsa korkeakoulussa ja ilmoittautuivat samantien asuntojonoon. Asumme parin kilsan päässä Otaniemestä, joten ihan jonon kärjessä eivät taida olla. Ilmeisesti talven aikana voi kuitenkin onnistaa. Ja se on sitten iso muutos, kun pesä tyhjenee. Mutta nyt uskon jo olevani siihen ihan valmis. Tsemppiä sinullekin uuteen elämänvaiheeseen!

    VastaaPoista
  2. ihanasti sanottu tuo "kunhan säilyisi hengissä ja kasvaisi ihmiseksi" - sitä minäkin omilleni toivon.

    Väitän, että tiukkaa tekee se, kun vanhempaan iskee keskiäkäisyys...taloudessa on tavallaan kaksi murrosikäistä yhtaikaa, sen kasvamistaan kipuileva lapsi ja samalla omaa kasvamistaan kipuileva aikuinen. Heittelevät tunteet ainakin minussa samaan malliin kuin teineissä...

    VastaaPoista
  3. Kiitos vertaistuesta ja myötätunnosta! On tosiaan suotavaa, että lapset kasvavat, mutta kukaan koskaan ei kertonut mulle, että se tuntuu tältä (ehkä kaikista ei tunnukaan...?)
    Aikuistuva lapsi on erityisen ihana asia ja sekin, että niillä on oma elämä. Siltikään ed.mainitut hyvät asiat eivät poista huolta ja niin sitä kipuilua. Omat mielialathan muuttuvat vähintään kuin teinarilla, paitsi että nyt on se olen aikuinen ja mulla on vastuu-asia lisänä. Heh. Mä olin niin huoleton tuossa iässä itse ja ihmettelin mitä vanhemmat ajoittain huolehtivat (olin todella todella huoleton, tosin hoidin asiani - aina, olikohan mutsi joskus eri mieltä siitä asiasta :D)). Sitähän tämä on, sukupolvien kiertokulkua. Enpä tiedä miten selviän siitä kun vanhin joskus muuttaa pois, jo nyt itken kun vain ajattelenkin asiaa. Voimia minulle siihen ja meille kaikille. Aikojen alussa varmaan hurrattiin kun oli yksi ruokittava suu vähemmän. Nyt on eri aika ja maailma. Tiedän, että lapsi saa ruokaa, turvallisen kodin ja puhtaita vaatteita kotona. No ainakin sen tiedän, että tulen aikanaan (kun muuttaa) pyytämään kotiin syömään ainakin kerran viikossa. Niiskutus.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

unelmia

kuvat Vuoreksen asuntomessualueelta 2012 Miten asuntomessut liittyvät juoksemiseen? No ensituntumalta ei tietenkään mitenkään, mutta ne saadaan liittymään jos oikein yritetään. Tietenkin monen tunnin patikointi aurinkoisella messualueella vastaa ihan kelvollisesti kevyttä-keskiraskasta treeniä. Tosin mä vedin messut läpi juttuseurassa, läpsärit jalassa ja kamera kädessä. Lenkeillä ei oo mitään näistä. Ja messuilla pitää muistaa pysähtyä lettukahveille. Mitään sellaistakaan ei ole ollut treeneissä. Mutta silmät toimii ja havainnoi (aamulenkeillä joskus ei). Päässä liikkuu kaikenlaista, joskus myös asumiseen liittyviä haaveita, toteuttamiskelpoisia ideoita, jopa hienoja päätöksiä. Näillä messuilla näkyi hyvän näköisiä terasseja, ihania kasvihuonepergoloita, kivoja yksityiskohtia siellä täällä. Taas se iänikuinen omakotitaloasuja minussa virittäytyi. Bytheway, poikani on tehnyt jo oman tulkinnan epämääräisestä lupauksestani koskien lemmikkieläimiä: 'jos joskus asu