Terveisiä talviselta lenkkipolulta, joka oli eilen illalla 13 km:n pituinen. Lämpötila -5 astetta, loistava keli ja uudet maastolenkkarit, jotka ovat pito-ominaisuuksiltaan ihan superia. Mutta enpä taaskaan älynnyt ostotilanteessa, että olenkin 'pitkänmatkan' juoksija eli tarttis ne vaimenteet päkiöiden kohdalle (normilenkkareissani on). Päkiät ovat muussia 6-7 km jälkeen. Kokeilen nyt tän talven lopun noilla mennä vaikka tulisikin muussia. Juoksevathan jotkut ns. 'paljasjalkatossuillakin'. En voi olla niin 'rinsessajalkapohja' etten voisi käyttää noita muuten niin erinomaisia Niken maastolenkkareita! (mun jalka sopii kuin valettu Niken lenkkareihin).
Kuitenkaan en voi rehennellä juoksuillani, koska siitä kun aloin taas toteuttamaan joka toinen - joka kolmas päivä juoksujani on nyt 12 päivää ja olen rampannut 5 lenkkiä ja matkaa kertynyt yhteensä 51 km. Se ei ole paljon, mutta se on tavoitteessa pysymistä. Still.
Eilisellä lenkilläni mietin monen muun asian lisäksi, että olen kyllä sittenkin kehittynyt. Hitaasti mutta varmasti. Saatan toistaa itseäni, mutta mua niin hekumoittaa tämä saavutus. Nyt siis juoksen 9-12 km lenkkejä pääsääntöisesti. Haluaisin juosta 12-15 km lenkkejä pääsääntöisesti.
Pääsääntöinen on se mittari, joka kertoo mun juoksukunnon. Ei se, voinko vetästä silloin tällöin 21 km (sehän onnistuu kyllä).
Lisäksi nautin vasta kun olen juossut jo tovin, senkin asian kilometrimäärä hinautuu näemmä kokoajan vaan ylemmäs. Muistan ajan kun 3 kilsan jälkeen alkoi tuntua kivalta. Nyt alkaa tuntua kropassa hyvältä noin 5-6 kilsan jälkeen. Huokaus. Mihin tämä oikein johtaa?
Onnekseni nautin tästä hitaasta kehittymisestä. Ei mulla ole kiire päästä johonkin tiettyyn tavoitteeseen, koska tämä on mun harrastus. Eikä mun tarvitse todistella kenellekään mitään, enkä ole lyönyt vetoja, en mitään. Mä vaan harrastan juoksemista.
Tästä päästään mun yhteen mieliasiaan, muiden juoksijoiden tarkkailuun lenkeillä. Sitähän me siellä tehdään katseet kohtaavat ja vastakatseen saa tai on saamatta, riippuu tyypistä tai tyypin tilasta.
Sehän on kuitenkin aina kolleega, joka tulee vastaan (ohittavan katsetta ei näe, eikä ole tarviskaan, koska se on varmaan omahyväinen :) tai sitten ammattimainen).
Eilen tuli mm. vastaan mies, joka juoksi sukset siinä kätösissä. Oli siis lienee tulossa hiihtolenkiltä ja juoksi kotiin tai toisin päin. Mahtava meininki. Eka kaveri juoksee ladulle sitten hiihtää ja juoksee takaisin. Huippua! Mä katsoin sitä arvostavasti se katsoi mua takaisin, eikä säälivästi kuitenkaan :).
Tokihan mä huomioin nykyään jokaikisen lenkkeilijän, olen sitten missä vain: junassa, autossa, lenkillä. Lenkkeilijät vaan yhtäkkiä alkoivat olemaan mulle uudellatavalla näkyviä.
Niin ja se miten juoksija katsoo, kertoo paljon. Ihailevasti, arvostelevasti, arvostavasti, ei mitenkään= kääntää katseen maahan. Se kertoo siitä miten lenkki ko. henkilöllä sujuu ja siitä miten hän arvottaa kanssajuoksijat. Mä yritän olla hyvä juoksija ja katsoa tsemppaavasti jos toinen kärsii, ihailevasti jos sen ansaitsee ja aina arvostavasti, koska juokseminen on kuninkaiden ja kuningattarien laji, nyt mä sen ymmärrän ;-)
Ja muistan hymyillä ;-) (paitsi jos on tosi tuskanen ylämäkiosuus ja on pakko vetästä se kovaa ja kaikki paikat paukkuu viimesiään, silloin en taida hymyillä. Mut heti sen mäen jälkeen taas)
Juoksemaan siitä, hopi hopi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti