Siirry pääsisältöön

Meniskö tänään?

Minne? Vastaus kirjoituksen seassa tai lopussa.

Mutta ensin. Näinhän se on, tuumin kun luin ystäväni toteamuksia ja pohdintoja blogissaan, elämässä pitää aina olla meneillään pieniä ja isoja suunnitelmia, projekteja huolella mietittyjä ja suunniteltuja ja vielä suuremmalla huolellisuudella toteutettuja.

Vaikka näin itse ajattelen työstäni, josta reilut 1/3 on erilaisia toimintaa tukevia ja kehittäviä kehittämistehtäviä, jolloin erilaisia asioita pitää ajatella, jäsennellä ja työstää pitkään, tutkia pohjamutia myöten ja kärsivällisyydellä hyvässä (välillä menee kärsimättömyyden puolellekin) yhteistyössä muiden kanssa toteuttaa. Harvoin mikään toteutuu nopeasti, mutta onhan se palkitsevaa huomata kun jokin asia on valmis mitä on viimeiset kolme vuotta työstetty. Jotkut asiat taas toteutuvat heti, eivätkä välttämättä olekaan sitten niin käyttökelpoisia. Raaka käytännön työ taas sujuu nopeasti, esimerkkinä piinaava deadline tietyille matskuille tällä viikolla, mutta sain kuin sainkin ne tehtyä. Välillä jännittää kun tiedän kuinka paljon aikaa tietyt asiat vaativat, mutta nurkan takaa tulee ylläreitä. Tämäkin johtuen työnkuvasta. Tylsiä päiviä ei ole ollut sitten kohta neljään vuoteen, jolloin vaihdoin hommia työpaikkani sisällä. Rankkoja kyllä, mutta myös hyviä, erittäin vaihtelevia ja hitsin palkitsevia. Mennä vuosina ja aina välillä tässä olen miettinyt duuniani, jopa tuskaillen. Nyt olen ihan älyttömän tyytyväinen. Näin, koska olen sisäistänyt työni muuttuvan luonteen tai oikeastaan sisällyttänyt sen siihen. Niinhän minulle 4 vuotta sitten sanottiin: 'voit itse tehdä oman työnkuvasi'. Sitä olen tässä tehnyt - ja projekti jatkuu. Välillä muistan taputtaa itseäni olkapäälle, sitkeydestä, periksi antamattomuudesta ja myös sen ymmärtämisestä, että asioita oppii koko ajan - lisäksi kaikkea ei voi eikä tarvitsekaan tietää. Siksi meitä asiantuntijoita on talo (ja enemmänkin) täynnä. Hyviä ja osaavia tyyppejä ollaankin!
Tämä simppelin oloinen oivallus työstäni, on helpottanut minua ihan suunnattomasti. Kestän hektisyyden ja kiireen, mutta mun on myös ihan pakko saada aikaa pohdiskella ja pyöritellä asioita -  toimin näemmä niin.

Tiedän tämän siis kaikessa muussa elämässäni, mutta raksaprojektin aloituksen loputon venyminen tuottaa turhautumisia vähän väliä. Edelleen kinnaa nykyisen asuntomme myymisestä. Kämppä on ollut 8 kk  myynnissä. Asunto hyvä ja siisti, myös sijainti. Mutta, kauppa ei nyt käy alueella. Toisaalta pakkohan tämän on mennä ennemmin tai myöhemmin, kevätbuumi kun alkaisi asuntomarkkinoilla. Sitä venaillessa. (Laitetaan hallituksen viaksi tämäkin, kukaan ei uskalla sijoittaa asuntoihin näillä pelottelupuheilla kun tosiasiassa juuri niin pitäisi tehdä eikä lamaantua.)
Välillä herkuttelemme miehen kanssa ajatuksella: eiku, ei aletakaan raksaamaan vaan myydään kaikki nämä (nyk. asunto ja tontti) ja ostetaan isompi asunto jostain tosi kivasta keskeisestä sijainnista ja aletaan sit suunnittelemaan kesämökkiprojektia. Mut ei - kyllä tämä on nyt se mitä haluamme (vai onko? :D)

Kuitenkin palataksemme tähän projektiin, vasta kääräistyämme rahat asunnostamme saamme kuokan niin sanotusti maahan iskettyä ja alkaa varsinainen rakentamisprojekti.
Pitkään mietittiin lopulta toteutettiin ja taas pitkään suunniteltiin, nyt olisi taas toteutuksen vuoro!!! Elämänmittaista projektia tästä ei ihan viitsis, tai no - omakotitalo on aina elämänmittainen projekti, mutta ei se nyt mikään riesa ole. Sen jälkeen tulee uusia rinnakkaisprojekteja - tietysti.

Sitten kehon huoltoon. Mulla irtisanoutuu kohta, joogaamisesta huolimatta, lantio-persauksen alue ja vasen jalka. Ihmeellisiä kipuja ja särkyjä. Kokeilen auttaako juokseminen.
Mutta ihan kärkeen ensiavuksi (ja jatkuvaan käyttöönkin) toinen joogamaikkani suositteli heti marssimaan Prismaan ja ostamaan sieltä VIHREÄ nystyräinen foamroller. Sillä saa kinnaavat kohdat kuulemma paremmaksi. Menen huomenna Prismaan!
Tämä kehon jatkuva huoltaminen alkaa jo käydä projektista. Nuorena se vaan meni tossa, ilman mitään vaivoja koskaan. Nyt harrastaa, tekee, seisoo työssä, istuu niin vähän kuin voi, liikkuu ja silti tuntuu, että vuosi vuodelta ja vähä vähältä tapahtuu muutoksia huonompaan. Jaa. No mä olen sitä sorttia etten jää paikoilleni. Huolletaan sit enempi ja liikutaan vielä enempi.
Ehkä tämä viimeisin vain johtuu siitä, että en ole juossut kohta 2 kuukauteen. Meniskö tänään?

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

7 päivän valohoito

Juoksublogini matkailuaiheet jatkuvat, mutta nytkään ei seuraa mitään laajamittaista matkareportaashia kohta kohdalta vain kurkistuksia joulunajan aurinkomatkaamme, joka tapahtui tällä kertaa kolmistaan miehen ja nuorimman naperon kanssa Gran Canarian Puerto Ricoon.
On muuten hyvä, että mä pääsen aina reissuun :) Vuonna 2013 miehen kanssa Roomassa, tyttären kanssa Pariisissa ja miehen sekä pojan kanssa Gran Canarialla. Plus kotimaanreissut (työ&huvi).

Muuten aikanaan kun tapasin nykyisen elämäni miehen (voiko noin sanoa?), hän ihmetteli matkustusintoani (onnekseni minuun on lapsesta asti istutettu matkustusilo). Kiva kun matkailu maistuu nykyään hänellekin hyvin. Mitään suurmatkaajia ei kuitenkaan olla, jotkuthan vapaa-aikalomailee joka toinen kuukausi läpi vuoden. (kateus tai ehkä ei, pakkaa - purkaa - pesee pyykkiä - istuu lentokoneessa...kuka nyt tykkäisi koneessa istua?)

Menimme siis Gran Canarian PuertoRicoon, varman auringon kohteeseen. Koskaan en ole aiemmin reissannut Kan…

kammopäivät

viime perjantai ja tämän viikon maanantaina ovat olleet niitä. Päiviä, jolloin ei ehdi kuin juoksemaan palaverista toiseen, aivot aina orientoituneena kyseiseen aiheeseen, syömättä mitään. Jossain kohtaa tekee välttävät murukahvit, jotta saa jotain energiaa. Lopulta neljältä kun palaverien on pakko päättyä pääsee käsiksi päivän juokseviin töihin, joita on tietysti noin kolmeksi ja risat tunniksi ja samalla näykkii jotain nahistunutta Picnikin sämpylää, jonka on jossain kohtaa nopeasti hakenut.
Ja kun lopulta pääsee kotiin, kaatuu nääntyneenä ja nälästä sairaana miehensä rintakehää vasten, joka tarjoilee ruokaa ja joskus vähän viiniäkin.

Okei toi loppu tossa jeesaa vähän kammopäivien kulkua. Voisihan se jatkuakin yhtä pimeänä. Onneksi ei.

Nyt tässä kohtaa on hyvä kaikkien nostaa sormi pystyyn ja sanoa, soo- soo, niin kiire ei saa olla ettei 'muka' ehdi syömään ja pitääkö niitä tapaamisia olla niin paljon ja jätä myöhemmäksi mitä et ehdi työaikana tehdä.
Ei auta sormen heiluttel…

sisäinen erakko

mä sain viime viikonloppuna huikean idean (ei se tosin ole lainkaan uusi idea), mutta ajattelin sitä todella pitkästä aikaa ja ensi kertaa miehelleni ääneen.
Olen koko täysi-ikäisyyteni (ehkä jo paljon aiemminkin) haaveillut omasta pienestä talosta meren rannalla (milloin Englannissa, milloin Uudessa-Seelannissa) ja nähnyt itseni siellä noin eläkeikäisenä.
Okei, okei, parikymppisenä näin itseni siellä jo 50-vuotiaana. Mutta tuon iän vääjäämättä lähestyessä (alle 10 vuotta - hyi kamala sentään) näen siis itseni siellä noin 60+ -vuotiaana. Hyväkuntoisen kauniina mummona ja yksin. Eläen kaikesta vapaana ja niin kuin huvittaa. Ehkä nauttienkin, ehkä myös hiukan raataen hyvän osittain omavaraisenkin elämän eteen. Mutta siis yksin.
Tällaiselle perheelliselle, joka todella rakastaa ja tykkää perheestään, ehkä outo haave. Mutta sisäinen erakkoni vaatii tuota näkymää. On aina vaatinut. Henkireikä.
Muut henkireikäni kuten joogan (jota teemme hauskasti ryhmässä ja joka on äärimmäisen hauskaa …