Siirry pääsisältöön

päivän mietelauseet

muutama miete:

- lasten harrastuksista. Lapsesta tulee liikkuvainen ja reipas ilman jokapäiväisiä jalkapallotreenejä tai voikkatunteja. Tämän olen tiennyt, koska olen itse muodostunut niin, vapaaehtoisesti liikkumalla ja paljon. En edes vihannut koulun liikuntatunteja, mutten ollut higarikaan niissä (paitsi voimistelussa). Mun perheen miespuoliset eli faija ja faijapuoli näyttivät kyllä hyvää esimerkkiä ja mua on kehotettu kokeilemaan lajia jos toistakin ja liikutettu lapsesta lähtien. Näkisin, että oma esimerkki on tärkeää tässä. Sen sijaan, että valittaa aina kun pitää vähän eväänsä liikauttaa, niin liikauttaa ja ottaa lapsen mukaan liikkumaan. Toisaalta jos on niitä, jotka eivät vaan kykene tai koskaan ehdi, asian voi ulkoistaa esim. urheiluseuroilla. Niissä vaan taitaa olla se vika, että höntsäilyä ei ole tarpeeksi...aika moni lopettaa viimeistään teini-iässä.
Meidän juniori lopetti futiksen vuoden treenien jälkeen, ei siksi ettei olisi tykännyt jalkapallosta vaan siksi että porukka oli osin pässiä. Ts. ikäryhmässä oli dissaamista ja kiusaamista, jonka takia moni lopetti, meidän poika ei ollut lainkaan ainoa. Annettiin palautetta ja mies kävi juttelemassa joukkueenjohtajan kanssa. No mutta - minkäs näille lopulta oikein voi kun kyse on vapaaehtoistoiminnasta ja vapaaehtoisesta harrastuksesta. Jep. Nyt etsitään uutta jengiä ja/tai lajia. Sillä välin, lapsi on taas saanut aikaa kavereille ja ulkoiluun. Ihan käsittämätöntä miten paljon hänellä on taas energiaa olla lapsi <3  Että semmoinen kokemus nyt täällä tällä kertaa. Kuitenkin ihan hänen takiaan toivon uuden joukkueen/lajin noin niin kuin luontaisesti löytyvän, koska joukkueurheilu ilmeisesti antaa paljon. En voi tietää - koska joukkueurheilen lähinnä meidän joogaryhmässä ja uintijengissä ja ne ovat yksilölajeja vaikkakin porukkaa on (ja kaikki ovat kivoja ja reiluja, huutomerkki). Ps. mun arvoa äitinä ei onneksi laske se, että lapsi ei ole seurassa. Vrt. jalkapalloäiti, kiekkoäiti. Mä oon äiti, joka on aina vienyt lapset liikkumaan (ja mieskin vie), välillä enemmän välillä vähemmän ja sitten taas enemmän. Isona niitten pitää sitten jo osata itse ymmärtää liikkua.

- ulkonäöstä. Olipas ihan hitokseen kivat pikkujoulut meillä viime perjantaina. Kampaaja suoristi mun tukan, laitoin hillittömän upean silmämeikin, tanssin todellakin koko illan, join liikaa ja tultiin mieheni kanssa kotiin viideltä aamulla. Hauska ilta, mutta joo - välilläkös sitä. Mutta sitä vaan, että noin about kaikki kehuivat taas mua tosi hyvän näköiseksi: 'sä oot niin ihanan näköinen' ja 'en meinannut tunnistaa sua kun oot niin upea' ja 'sulla on niin hyvä silmämeikki' extrana paritkin erinäiset kädet milloin selkää hivelemässä milloin perseellä. Noh, olen varattu nainen ja otan tuollaiset asiat todellakin huumorilla, en ole lainkaan herkkähipiäinen, käsi veks ja omalle miehelle pusu tavattaessa (olemme siis samoissa pikkujouluporukoissa, mutta porukkaa on sen 1500). NAURUA! Olen vanhan kansan nainen, enkä jaksa vetää herneitä nenään joka lähentelystä. Jos se on riittävän ystävällismielistä ja korrektia kuitenkin?
Okei mut joo - omassa mielessäni tykkään itsestäni ihan arjessa pikkumeikissä (tai ilmankin) ja tukka säkkärässä. Vaikka silloin ei ole upean laitettu, niin silloin on omannäköinen. Kehuja on kiva kuulla, mutta ehkä kuitenkin kohta ryhdyn Jenni Pääskysaareksi, tosin mä en saa makeupin tekoon kulumaan kuin sen 15-30 min. Koska en harrasta (=osaa) contourmeikkausta, enkä ajatellut opetellakaan.
Tarkemmin ajateltuna, luulen että kehut johtuvat siitä, että niissä tilanteissa on vaan tosi hyvä fiilis ollut ja se näkyy ei ainoastaan meikki tai vaatteet. Ajattelen asian niin päin, eikös vaan. Tai on se mulle sanottukin, 'sä kannat itsesi hyvin' (kannan?) Mutta se itsekehusta. Ylipäänsä kehuminen on tärkeää, mäkin kehun aina ihan hirveästi kivoja ihmisiä, oikeastaan ihan kokoajan. Pikkujouluissa ehkä vähän jo liikaakin. Yhden tyypin haukuin - korrektisti, mutta syystä. Siitä myöhemmin.


- parisuhteesta. Olemme olleet nykyisen mieheni ja nuorimman lapseni isän kanssa jo pitkään. Reilusti yli kymmenen vuotta. Tähän on mahtunut paljon ja kaikenlaista. Parasta on se, että me kasvetaan vissiin yhteen eikä erilleen niin kuin kävi edellisessä suhteessa. Nyt after all, olemme harkinneet jopa avioitumista. Niin emme ole avioliittokonservatiiveja. Luulen, että tässä joku kerta vain piipahdamme lounastunnilla tai muutoin maistraatissa, ihan super romanttista. Oikeasti on, näin minä ajattelen. En halua näytöksiä muille, kun kyse on kuitenkin meistä. Noin olen kyllä ihan aina ajatellut. Olen muutenkin aina ollut ihan hirveän huono menemään kuviteltujen normien mukaisesti. Ehkä se johtuu siitä etten ole saanut uskonnollista kasvatusta, HIH. Paljolta olen säästynyt, mutta jotain olen minäkin joutunut tekemään miellyttääkseni muita. Silti en dissaa hääihmisiä, siitä vaan, jokainen saa tehdä juuri omalla tavallaan. Sitten vielä, olen tavannut (tai tapasin tuolloin yli 10 vuotta sitten) miehen, jolla on hyvin paljon samoja arvoja ja ajatusmaailmaa kuin mulla (ja musamakua). Ihmisen joka ei dominoi tai vie tilaa hengittää. Ihmisen joka on pohjimmiltaan ihan hirveän kiltti. Ihmisen joka saa mut nauramaan ja muutakin. Ihmisen joka pystyy antamaan anteeksi menettämättä miehuuttaan siihen. Ihmisen joka on omanlaisensa ja ihan helvetin hyvä työssään. Aikas jees. Yritetään pitää kiinni tästä mitä on ja tulee ja kyllähän me on onnistuttu tähän mennessä. Mun rakkaus <3


-joulusta. Mä olen joulu ja pääsiäisihminen, kuvitelkaa ilman sitä perusteellista uskonnollista kasvatusta! Peruskoulun uskonnon olen suorittanut, kiitettävästi, ihmisten kulttuurihistoriaahan (kulttuuriantropologiaa) se on. Tosin nuo kuten moni muukin juhla ovat alkujaan ihan jotain muuta kuin kristillisiä juhlia, mutta en nyt jaksa siihen mennä. Tänä vuonna tulee kivan pitkä joulu. Ensin on viikonloppu ennen jouluaattoa ja nyt näyttää siltä että olemme viisin: mies, minä, poika, tytär ja tyttären poikaystävä. Kuulostaa kivan pieneltä porukalta. Joo. Joulupäivänä lähdemme pojan ja miehen kanssa kahdeksi yöksi ja kolmeksi päiväksi Tallinnaan. Kivan rauhaisaa sekin. Odotan hyvää ruokaa ja kivoja kävelylenkkejä, toivon mukaan museoitakin. Olen museo ja taidenäyttelyihmisiä, olen ollut aina. Käyn niissä yksinkin. Enjoyable.


- blogeista. Nämä ovat hirveän itsekeskeisiä tai itsessä pyöriviä pohdintoja ja niin on monella muullakin. Ehkä tämä on paikka, jossa asioita voi pohdiskella itsekkäästi. Se on ihan jees. Eikä se ole narsismia, että pohdiskelee asioitaan julkisesti, eikä se että ottaa paljon selfietä, se on tavallaan itsensä tarkkailua, vähän niin kuin ulkopuolisena. Joskus myös tulee tarve pohtia asioita muutenkin kuin työpaikan kahvipöydässä tai miehen kanssa saunan lauteilla. Ja ihan liian harvoin kavereiden kanssa kahvilla. Josta tuli mieleen, että mun yksi kaveri kysyi kerran, miksi otan niin paljon kuvia itsestäni ja julkaisen niitä? No huvikseni, en jotenkaan osaa hävetä asiaa lainkaan. Miksi pitäisikään, tavallinen mimmi saa ottaa itsestään kuvia jos sitä huvittaa. Liputan tavallisuuden puolesta, se on hyvä asia.
Seuraavalla kerralla ajattelin kirjoittaa ikäkriisistä, jota ei sitten taaskaan tullutkaan. On kiva vanheta, mutta ei ole kiva ottaa vastaan sen mukanaan tuomia huonoja puolia kuten kolotuksia ja särkyjä. Tosiaan 0-40 vuotiaana ei tajunnut mistä yli 40 vuotiaat edes puhuvat kun puhuivat iän tuomista kolotuksista, nyt ymmärtää monta astetta paremmin.... Silmäpussit on mulla vielä tosi pienet, ryppyjä kyllä näkyy. Jaa-a, semmosta se on, en ole kuitenkaan maailman ensimmäinen ihminen joka vanhenee. Toisaalta vielä luullaan noin 5-8 vuotta nuoremmaksi, jos se nyt on jokin saavutus, sehän on vain ominaisuus.

Mukavaa alkavaa joulukuuta. Muistakaa liikkua paljon ja juoda glögiä riittävällä kohtuudella. Glögi lämmittää ja suklaata on sen kanssa kiva mussuttaa (erityisesti tryffeleitä).
En kyllä yhtään tajua miten kestän tämän tulevan kylmän talvisään. Hrrrrr….ehkä tähän taas tottuu.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

7 päivän valohoito

Juoksublogini matkailuaiheet jatkuvat, mutta nytkään ei seuraa mitään laajamittaista matkareportaashia kohta kohdalta vain kurkistuksia joulunajan aurinkomatkaamme, joka tapahtui tällä kertaa kolmistaan miehen ja nuorimman naperon kanssa Gran Canarian Puerto Ricoon.
On muuten hyvä, että mä pääsen aina reissuun :) Vuonna 2013 miehen kanssa Roomassa, tyttären kanssa Pariisissa ja miehen sekä pojan kanssa Gran Canarialla. Plus kotimaanreissut (työ&huvi).

Muuten aikanaan kun tapasin nykyisen elämäni miehen (voiko noin sanoa?), hän ihmetteli matkustusintoani (onnekseni minuun on lapsesta asti istutettu matkustusilo). Kiva kun matkailu maistuu nykyään hänellekin hyvin. Mitään suurmatkaajia ei kuitenkaan olla, jotkuthan vapaa-aikalomailee joka toinen kuukausi läpi vuoden. (kateus tai ehkä ei, pakkaa - purkaa - pesee pyykkiä - istuu lentokoneessa...kuka nyt tykkäisi koneessa istua?)

Menimme siis Gran Canarian PuertoRicoon, varman auringon kohteeseen. Koskaan en ole aiemmin reissannut Kan…

kammopäivät

viime perjantai ja tämän viikon maanantaina ovat olleet niitä. Päiviä, jolloin ei ehdi kuin juoksemaan palaverista toiseen, aivot aina orientoituneena kyseiseen aiheeseen, syömättä mitään. Jossain kohtaa tekee välttävät murukahvit, jotta saa jotain energiaa. Lopulta neljältä kun palaverien on pakko päättyä pääsee käsiksi päivän juokseviin töihin, joita on tietysti noin kolmeksi ja risat tunniksi ja samalla näykkii jotain nahistunutta Picnikin sämpylää, jonka on jossain kohtaa nopeasti hakenut.
Ja kun lopulta pääsee kotiin, kaatuu nääntyneenä ja nälästä sairaana miehensä rintakehää vasten, joka tarjoilee ruokaa ja joskus vähän viiniäkin.

Okei toi loppu tossa jeesaa vähän kammopäivien kulkua. Voisihan se jatkuakin yhtä pimeänä. Onneksi ei.

Nyt tässä kohtaa on hyvä kaikkien nostaa sormi pystyyn ja sanoa, soo- soo, niin kiire ei saa olla ettei 'muka' ehdi syömään ja pitääkö niitä tapaamisia olla niin paljon ja jätä myöhemmäksi mitä et ehdi työaikana tehdä.
Ei auta sormen heiluttel…

sisäinen erakko

mä sain viime viikonloppuna huikean idean (ei se tosin ole lainkaan uusi idea), mutta ajattelin sitä todella pitkästä aikaa ja ensi kertaa miehelleni ääneen.
Olen koko täysi-ikäisyyteni (ehkä jo paljon aiemminkin) haaveillut omasta pienestä talosta meren rannalla (milloin Englannissa, milloin Uudessa-Seelannissa) ja nähnyt itseni siellä noin eläkeikäisenä.
Okei, okei, parikymppisenä näin itseni siellä jo 50-vuotiaana. Mutta tuon iän vääjäämättä lähestyessä (alle 10 vuotta - hyi kamala sentään) näen siis itseni siellä noin 60+ -vuotiaana. Hyväkuntoisen kauniina mummona ja yksin. Eläen kaikesta vapaana ja niin kuin huvittaa. Ehkä nauttienkin, ehkä myös hiukan raataen hyvän osittain omavaraisenkin elämän eteen. Mutta siis yksin.
Tällaiselle perheelliselle, joka todella rakastaa ja tykkää perheestään, ehkä outo haave. Mutta sisäinen erakkoni vaatii tuota näkymää. On aina vaatinut. Henkireikä.
Muut henkireikäni kuten joogan (jota teemme hauskasti ryhmässä ja joka on äärimmäisen hauskaa …