Haa - en kadonnutkaan lopullisesti, mutta 3 kk:n (melkein) kirjailutauko tuli syystä, toisin sanoen ei ole ollut sitä aikaa ei energiaa eikä myöskään tahtoa kirjoittaa mitään kenellekään mistään. Näin.
Kadotin myös motivaationi juoksuun totaalisesti ja olen odottanut nyt 3 kk (melkein) koska motivaatio palautuisi. Pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että taidanpa haluta lenkille tänään tai lähiaikoina. Still running is part of me ja sama suomeksi.
Onneksi en kadottanut joogamotivaatiota. Päinvastoin. Aloitin vakituiseen myös ilmajoogan astangan rinnalle. Voimaa, venyvyyttä, meditaatiota, rauhaa, ajatusten vapautta, uskallusta heittäytyä. Noh, tota jälkimmäistä minulta ei ole tarkemmin ajatellen elämässä puuttunut, joskus voisin olla jopa harkitsevaisempi, ehkä. Kiitos sitä harkitsevaisuuspiirrettä elämältä lisää! Toisaalta sitten en olisi minä vaan joku muu, ehkä aika tylsä, väritön, hajuton ja mauton (ysk!) tyyppi?
Tämä syksy on totisesti verottanut voimia. Ehkä joskus jaksan vielä enemmänkin aiheesta, mutta ei nyt en. Ehkä sitten kun olen taas piirun viisaampi ja vanhempi? Nyt vain pieni verhon raotus. Se on kiinnostavampaa (ja todellakin järkevämpää, kas harkintakykyä kuitenkin löytyy :)) kuin leväyttää koko elämäänsä nettiin? Noh, joillekin se sopii hyvin, mutta ei minulle ja toivon että lukijani (öö - jos teitä on) arvostavat tätä. Kiitos etukäteen!
Sössötys sikseen: päätin tehdä juuri nyt uudelleenarvioinnin elämäntavoissa. Olen voinut pahoin jotenkin, jonkin verran ja liian kauan (3kk vai kauemmin, ei voi tietää? :) ).
Liikaa töitä, liikaa stressiä, liikaa asioiden veivaamista, liikaa asioita ylipäänsä, liikaa viiniä, liikaa valvomista ja liian vähän liikuntaa. Nyt loppu! Stop!
Back to the basics eli liikunnan ja terveyden pariin. Kyllähän mä sen tiedän milloin (ja mistä syystä) olen parhaimmillani henkisesti ja fyysisesti.
Toisaalta (pieni toisaalta sallitaan) ehkä löysäily/haahuilu/pohtiminen/puhuminen/veivaaminen tuotti tai tuottaa jonkin tuloksen. Mutta nyt on riittävästi tapahtunut edellä mainittuja. Olen toiminnan ihminen en veivaamisen. En arvosta veivaajaa itsessäni ja välttelen veivaajia. Mutta valitettavasti sorrun joskus siihen itsekin. Ironic.
Senkin vuoksi päätin palata tähän blogiini (jep, ajattelin lopettaa koko jutun), että mulla tuntuu olevan välillä asiaa. Ehkä asiani kaiken tämän muun höpötyksen väleistä on jotenkin luettavissa eli se, että elämä on todella arvokasta ja täällä ollaan vain kerran. Mielen avaaminen positiivisuuteen voi olla avain pois pahasta olosta? Mä olen elämän kouluttama (no ketäpä elämä ei kouluttaisi?) ikuisuus positiivinen ja todellakin joudun toitottamaan asiaa myös itselleni ajoittain.
En siis hymyile itseriittoisuudessani muiden yläpuolella päivästä toiseen, niin kuin jotkut saattavat kuvitella. Hullu ajatuskin. Inhoan muuten sitä, että jotkut ihmiset eivät näe somea tai pintaa syvemmälle, se on niin pinnallista, olla näkemättä siis! Ajatusten yksioikoisuus saa mut näppylöille.
Silti ja joo, meitä on monenlaisia ja itsekin sorrun aina siihen: katso ja kuuntele mua = tunnet mut. Mitä etkö, outoa?!
Minussa oleva positiivisuus ilmenee sitkeytenä ja uskona elämään ja siihen, että hyvä olo voittaa pahan olon aina. Siihen, että välillä pitää nauraa ettei kaikki mene niin (murheellisen) vakavaksi.
Tähän kohtaan yksi juttu: "Ei kannata mennä nurkkaan nihraamaan ranteita auki tylsällä abloy-avaimella". Aika osuva muuten. Kuinka kauan kannattaa myllätä pahassa olossa ja pitäisikö asialle tehdä jotain? Liian kauan ei kannata. Voisiko kohdistaa katseensa itseensä, usein ja ilman puolustuskantoja ja tekosyitä.
Niin, kyllä tähän elämään (kaikilla) pahaa oloa mahtuu. Juuri viime yönä mietin kun heräsin kesken sikeiden unieni, että miksiköhän välillä elämässä on niin paha olo, vaikka kaiken pitäisi after all (you are my wonderwall?) olla hyvin?
Ja nyt korostan tätä, tunnen ihmisiä, joilla on paha olo ns.syystä. Sen jotenkin ymmärtää tai hyväksyy paremmin.
Kuitenkin ja kun oloja käy läpi yksin ja/tai jonkun kanssa ne katoavat - ehkä hetkeksi tai kokonaan.
Taitaa kuulua ihmisyyden kompleksisuuteen koko juttu. Hitto! Rankkaa! Elämänmakuista?
I don't like that word! Miten elämä ei olisi elämänmakuista? Jaiks - taas joidenkin bloggaajien keksimä stupid termi ;-)
Kaikki eivät todellakaan ole luonteeltaan positiivisia, jotkut jopa halveksivat sellaista luonnetta. No se on kyllä täysin turhaa, ajan ja ajatusten haaskaamista. Meitä on erilaisia tyyppejä maailma täysi. Kannattaa keskittyä itseensä eikä niin paljon vertailuun tai muiden ihmisten olemiseen?
Silti, voisiko katkeruuden tai surullisuuden voittaa positiivisilla ajatuksilla? Jos ei, niin millä sitten? Terapialla?
Tähän kohtaan olen huono sanomaan, koska en ole itse koskaan ollut enkä taida mennäkään terapiaan. Tiedän ihmisiä, jotka eivät ole saaneet niistä mitään ja sitten ihmisiä jotka kokevat saaneensa.
Voimia kaikille! Itse kuvittelen ottavani osan voimistani taas kerran liikunnasta, se todistetusti tehoaa. Ja unesta, olen nukkunut kaiken uupumuksen nyt pois. Kymmeniä tunteja uupumusta.
Työuutisia: Sain sen sähköpöydän 6 kk odottelun jälkeen, ehkäpä selkäni on toistaiseksi turvattu toimistotyön vaativuudelta. Pää saattaa kestää myös :)
Raksaprojekti odottaa kevättä. Elämä jatkuu. Raiteita piti hiukan puhdistaa välillä. Rakkaus on vahvaa, toivon.
Kadotin myös motivaationi juoksuun totaalisesti ja olen odottanut nyt 3 kk (melkein) koska motivaatio palautuisi. Pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että taidanpa haluta lenkille tänään tai lähiaikoina. Still running is part of me ja sama suomeksi.
Onneksi en kadottanut joogamotivaatiota. Päinvastoin. Aloitin vakituiseen myös ilmajoogan astangan rinnalle. Voimaa, venyvyyttä, meditaatiota, rauhaa, ajatusten vapautta, uskallusta heittäytyä. Noh, tota jälkimmäistä minulta ei ole tarkemmin ajatellen elämässä puuttunut, joskus voisin olla jopa harkitsevaisempi, ehkä. Kiitos sitä harkitsevaisuuspiirrettä elämältä lisää! Toisaalta sitten en olisi minä vaan joku muu, ehkä aika tylsä, väritön, hajuton ja mauton (ysk!) tyyppi?
Tämä syksy on totisesti verottanut voimia. Ehkä joskus jaksan vielä enemmänkin aiheesta, mutta ei nyt en. Ehkä sitten kun olen taas piirun viisaampi ja vanhempi? Nyt vain pieni verhon raotus. Se on kiinnostavampaa (ja todellakin järkevämpää, kas harkintakykyä kuitenkin löytyy :)) kuin leväyttää koko elämäänsä nettiin? Noh, joillekin se sopii hyvin, mutta ei minulle ja toivon että lukijani (öö - jos teitä on) arvostavat tätä. Kiitos etukäteen!
Sössötys sikseen: päätin tehdä juuri nyt uudelleenarvioinnin elämäntavoissa. Olen voinut pahoin jotenkin, jonkin verran ja liian kauan (3kk vai kauemmin, ei voi tietää? :) ).
Liikaa töitä, liikaa stressiä, liikaa asioiden veivaamista, liikaa asioita ylipäänsä, liikaa viiniä, liikaa valvomista ja liian vähän liikuntaa. Nyt loppu! Stop!
Back to the basics eli liikunnan ja terveyden pariin. Kyllähän mä sen tiedän milloin (ja mistä syystä) olen parhaimmillani henkisesti ja fyysisesti.
Toisaalta (pieni toisaalta sallitaan) ehkä löysäily/haahuilu/pohtiminen/puhuminen/veivaaminen tuotti tai tuottaa jonkin tuloksen. Mutta nyt on riittävästi tapahtunut edellä mainittuja. Olen toiminnan ihminen en veivaamisen. En arvosta veivaajaa itsessäni ja välttelen veivaajia. Mutta valitettavasti sorrun joskus siihen itsekin. Ironic.
Senkin vuoksi päätin palata tähän blogiini (jep, ajattelin lopettaa koko jutun), että mulla tuntuu olevan välillä asiaa. Ehkä asiani kaiken tämän muun höpötyksen väleistä on jotenkin luettavissa eli se, että elämä on todella arvokasta ja täällä ollaan vain kerran. Mielen avaaminen positiivisuuteen voi olla avain pois pahasta olosta? Mä olen elämän kouluttama (no ketäpä elämä ei kouluttaisi?) ikuisuus positiivinen ja todellakin joudun toitottamaan asiaa myös itselleni ajoittain.
En siis hymyile itseriittoisuudessani muiden yläpuolella päivästä toiseen, niin kuin jotkut saattavat kuvitella. Hullu ajatuskin. Inhoan muuten sitä, että jotkut ihmiset eivät näe somea tai pintaa syvemmälle, se on niin pinnallista, olla näkemättä siis! Ajatusten yksioikoisuus saa mut näppylöille.
Silti ja joo, meitä on monenlaisia ja itsekin sorrun aina siihen: katso ja kuuntele mua = tunnet mut. Mitä etkö, outoa?!
Minussa oleva positiivisuus ilmenee sitkeytenä ja uskona elämään ja siihen, että hyvä olo voittaa pahan olon aina. Siihen, että välillä pitää nauraa ettei kaikki mene niin (murheellisen) vakavaksi.
Tähän kohtaan yksi juttu: "Ei kannata mennä nurkkaan nihraamaan ranteita auki tylsällä abloy-avaimella". Aika osuva muuten. Kuinka kauan kannattaa myllätä pahassa olossa ja pitäisikö asialle tehdä jotain? Liian kauan ei kannata. Voisiko kohdistaa katseensa itseensä, usein ja ilman puolustuskantoja ja tekosyitä.
Niin, kyllä tähän elämään (kaikilla) pahaa oloa mahtuu. Juuri viime yönä mietin kun heräsin kesken sikeiden unieni, että miksiköhän välillä elämässä on niin paha olo, vaikka kaiken pitäisi after all (you are my wonderwall?) olla hyvin?
Ja nyt korostan tätä, tunnen ihmisiä, joilla on paha olo ns.syystä. Sen jotenkin ymmärtää tai hyväksyy paremmin.
Kuitenkin ja kun oloja käy läpi yksin ja/tai jonkun kanssa ne katoavat - ehkä hetkeksi tai kokonaan.
Taitaa kuulua ihmisyyden kompleksisuuteen koko juttu. Hitto! Rankkaa! Elämänmakuista?
I don't like that word! Miten elämä ei olisi elämänmakuista? Jaiks - taas joidenkin bloggaajien keksimä stupid termi ;-)
Kaikki eivät todellakaan ole luonteeltaan positiivisia, jotkut jopa halveksivat sellaista luonnetta. No se on kyllä täysin turhaa, ajan ja ajatusten haaskaamista. Meitä on erilaisia tyyppejä maailma täysi. Kannattaa keskittyä itseensä eikä niin paljon vertailuun tai muiden ihmisten olemiseen?
Silti, voisiko katkeruuden tai surullisuuden voittaa positiivisilla ajatuksilla? Jos ei, niin millä sitten? Terapialla?
Tähän kohtaan olen huono sanomaan, koska en ole itse koskaan ollut enkä taida mennäkään terapiaan. Tiedän ihmisiä, jotka eivät ole saaneet niistä mitään ja sitten ihmisiä jotka kokevat saaneensa.
Voimia kaikille! Itse kuvittelen ottavani osan voimistani taas kerran liikunnasta, se todistetusti tehoaa. Ja unesta, olen nukkunut kaiken uupumuksen nyt pois. Kymmeniä tunteja uupumusta.
Työuutisia: Sain sen sähköpöydän 6 kk odottelun jälkeen, ehkäpä selkäni on toistaiseksi turvattu toimistotyön vaativuudelta. Pää saattaa kestää myös :)
Raksaprojekti odottaa kevättä. Elämä jatkuu. Raiteita piti hiukan puhdistaa välillä. Rakkaus on vahvaa, toivon.
Kommentit
Lähetä kommentti