viime perjantai ja tämän viikon maanantaina ovat olleet niitä. Päiviä, jolloin ei ehdi kuin juoksemaan palaverista toiseen, aivot aina orientoituneena kyseiseen aiheeseen, syömättä mitään. Jossain kohtaa tekee välttävät murukahvit, jotta saa jotain energiaa. Lopulta neljältä kun palaverien on pakko päättyä pääsee käsiksi päivän juokseviin töihin, joita on tietysti noin kolmeksi ja risat tunniksi ja samalla näykkii jotain nahistunutta Picnikin sämpylää, jonka on jossain kohtaa nopeasti hakenut.
Ja kun lopulta pääsee kotiin, kaatuu nääntyneenä ja nälästä sairaana miehensä rintakehää vasten, joka tarjoilee ruokaa ja joskus vähän viiniäkin.
Okei toi loppu tossa jeesaa vähän kammopäivien kulkua. Voisihan se jatkuakin yhtä pimeänä. Onneksi ei.
Nyt tässä kohtaa on hyvä kaikkien nostaa sormi pystyyn ja sanoa, soo- soo, niin kiire ei saa olla ettei 'muka' ehdi syömään ja pitääkö niitä tapaamisia olla niin paljon ja jätä myöhemmäksi mitä et ehdi työaikana tehdä.
Ei auta sormen heiluttelut, eikä hyvää/tai pahaa tarkoittavat sanat. Joskus vaan on tuollaisia päiviä.
Ja toivon, että ne oli tältä syksyltä tuossa. Paljon rumia kirosanoja päälle!
Toisaalta tänään ja huomenna paljon hyviä ja aivoja hyväileviä luentoja (suomeksi ja englanniksi), ilmaisia lounaita, kahvia ja viinereitä. Verkostoutumista ja höpötystä. Sellaistakin on töissä nyt.
Illalla jatkan ankaran antoisaa missiotani: tainnutan pimeyden/harmauden/pahan tuulen/päänsäryn/tyhjennän päätäni lenkeillä ja liikunnalla. Jatkovarsi hedari on asia minkä kammopäivistä saa. Se tuntuu päässä samalta kuin migreenikohtaus olematta sitä.
Nonnis, kuukauden marinat oli sitten paketissa. Lenkki pimeässä, kosteassa syyskelissä, korvissa Lenny Kravitz, John Newman, Happoradio - huulille nousee hymy ja kotona odottaa lenkkisauna.
Life is good. Ja mä jaksan taas. Paitsi siis kammopäiviä en jaksa enää yhtään tälle vuodelle. Hus pois!
Ja kun lopulta pääsee kotiin, kaatuu nääntyneenä ja nälästä sairaana miehensä rintakehää vasten, joka tarjoilee ruokaa ja joskus vähän viiniäkin.
Okei toi loppu tossa jeesaa vähän kammopäivien kulkua. Voisihan se jatkuakin yhtä pimeänä. Onneksi ei.
Nyt tässä kohtaa on hyvä kaikkien nostaa sormi pystyyn ja sanoa, soo- soo, niin kiire ei saa olla ettei 'muka' ehdi syömään ja pitääkö niitä tapaamisia olla niin paljon ja jätä myöhemmäksi mitä et ehdi työaikana tehdä.
Ei auta sormen heiluttelut, eikä hyvää/tai pahaa tarkoittavat sanat. Joskus vaan on tuollaisia päiviä.
Ja toivon, että ne oli tältä syksyltä tuossa. Paljon rumia kirosanoja päälle!
Toisaalta tänään ja huomenna paljon hyviä ja aivoja hyväileviä luentoja (suomeksi ja englanniksi), ilmaisia lounaita, kahvia ja viinereitä. Verkostoutumista ja höpötystä. Sellaistakin on töissä nyt.
Illalla jatkan ankaran antoisaa missiotani: tainnutan pimeyden/harmauden/pahan tuulen/päänsäryn/tyhjennän päätäni lenkeillä ja liikunnalla. Jatkovarsi hedari on asia minkä kammopäivistä saa. Se tuntuu päässä samalta kuin migreenikohtaus olematta sitä.
Nonnis, kuukauden marinat oli sitten paketissa. Lenkki pimeässä, kosteassa syyskelissä, korvissa Lenny Kravitz, John Newman, Happoradio - huulille nousee hymy ja kotona odottaa lenkkisauna.
Life is good. Ja mä jaksan taas. Paitsi siis kammopäiviä en jaksa enää yhtään tälle vuodelle. Hus pois!
kuulostaa varsin hurjalle. Tajuan että välillä se on tota, mutta kauheeta silti.
VastaaPoistaOnneksi on se miehen vahva rintakehä, jota vasten painautua :D
Hyvät juoksukelitikin onneksi. edelleen omat juoksut ajatuksen tasolla vasta :(
Hal ja pus
Mua alkoi jälkitarkistuksessa naurattaa toi 'ruokaa ja viiniä tarjoileva rintakehä' :) Jätin sijoilleen, hauskempi noin. Rentoa viikonloppua! AH, viikonloppu!!!
VastaaPoista