Siirry pääsisältöön

sisäinen erakko

mä sain viime viikonloppuna huikean idean (ei se tosin ole lainkaan uusi idea), mutta ajattelin sitä todella pitkästä aikaa ja ensi kertaa miehelleni ääneen.
Olen koko täysi-ikäisyyteni (ehkä jo paljon aiemminkin) haaveillut omasta pienestä talosta meren rannalla (milloin Englannissa, milloin Uudessa-Seelannissa) ja nähnyt itseni siellä noin eläkeikäisenä.
Okei, okei, parikymppisenä näin itseni siellä jo 50-vuotiaana. Mutta tuon iän vääjäämättä lähestyessä (alle 10 vuotta - hyi kamala sentään) näen siis itseni siellä noin 60+ -vuotiaana. Hyväkuntoisen kauniina mummona ja yksin. Eläen kaikesta vapaana ja niin kuin huvittaa. Ehkä nauttienkin, ehkä myös hiukan raataen hyvän osittain omavaraisenkin elämän eteen. Mutta siis yksin.
Tällaiselle perheelliselle, joka todella rakastaa ja tykkää perheestään, ehkä outo haave. Mutta sisäinen erakkoni vaatii tuota näkymää. On aina vaatinut. Henkireikä.
Muut henkireikäni kuten joogan (jota teemme hauskasti ryhmässä ja joka on äärimmäisen hauskaa ryhmässä), lenkkien, joissa nautin kaikesta mitä näen ja nautin yksin juoksemisesta, mutta haluan aina tulla takaisin.
Saattaisin siis tulla hulluksi yksin, siinä erakkoelämässäni, jonne kuin tilauksesta tietenkin tulisi seuraa silloin kun minä haluan. Aika itsekäs ajatus loppujen lopuksi.
Mies kuunteli mun merenranta erakkoiluani tovin ja sanoi: 'Luuletko todella, että päästäisin sut sinne yksin. Hän tulee mukaan!' Herran jestas, se oli kyllä hienoin rakkaudentunnustus mitä olen koskaan saanut. Tai sitten kuvailin haave-elämääni siellä aika houkuttelevasti.
Tosiasiassa en voisi kuvitellakaan eläväni jossain hornan tuutissa näkemättä meidän kaikkia sitten jo aikuisia lapsia ja kaikkea heihin liittyvää. Ja entäs kaikki muu perhe sitten. Ystävätkin muuttuisivat joiksikin landepaukuiksi jossain paikallisessa Uuden-Seelannin rantatyrskykylässä.
Aivan sairaan romanttista olisi asua siellä miehen kanssa ja muut tulisi meitä moikkaamaan pari kertaa vuodessa. Pieni talo, meri, lampaita, vuohia, koira. Ja me.
Mun henkireikähaaveeni on jalostunut, erakosta tuli kaksi.

Oikeassa elämässä nyt; tehdään töitä, joka on syksyn oikeasti saapuessa, ihan tosi kivaa ja kelpoa. En nurise. Sosiaalistakin on.
Lapsetkin ovat taas sopeutuneet kouluun ja nuorin, joka vasta koulutien aloitti on tosiaankin ja täysin innoissaan. Vaikka osaa odottaa viikonloppujakin, niinkuin kuka tahansa meistä.
Mun oikean elämän syksyyn kuuluu hyvää. Ja meidän yhteiseen perhe-elämään kuuluu hyvää, mutta en pääse tuosta 'tavoiteajatuksesta'. Heh. Ehkä omakotitalo elo, sitten aikanaan kunhan se saadaan, täällä pääkaupunkiseudun haipakassa ja työurassa menettelee. Aikansa.
Toisaalta kun iänikuisen haaveensa kirjaa kaikkien silmille kyse voi olla aika vakavasta haaveesta?
Miettikää: vuohia ja koira ja kissa ja merenranta ja oma mies. Sairaan romanttista.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

oivalluksia

Mukava marraskuu tänä vuonna! Minä - täydellisen kevät-kesä-syksy-ihminen nautin kun talvi ei ole vielä tullut. On leutoa, on aurinkoista (no välillä sataa - daa- mitä sitten). Parasta on ollut leutous, ilman hieno henkevyys :) Aamu-usvat, leudot tuulet, aurinko ja sadepisarat. (Tekiköhän Pariisi mulle jotain?) Toiset ei kestä pimeyttä, mua se ei harmita. Mua harmittaa kun tulee pakkasta, mutta kestän sen, niinkuin aina ennenkin. (enkä tottamooses usko, että tästä talvesta tulee kohdallani poikkeusta, kestän talvea vain ja ainostaan hetken, viikon-kaksi-kolme). Tosin nyt taas tänä jouluna otetaan pieniä apuja kestämiseen, viiden viikon kulttua reissu Afrikan kylkeen. Jeiiii! Jihuuu! Jippiiii! Enpäs olekaan koskaan aiemmin ollut niin etelässä.... Eilen aamupäivällä 12 kilsan lenkillä tajusin sen, siis vasta nyt - miten se juoksun flow saavutetaan. Ja nyt puhutaan minusta ja mun kropasta - teistä muista en osaa sanoa ;-) (kertokaa miten te sen saavutatte, koska kyllähän se on ihan

Ihana talvi

Parasta elämässä on se - että niin sää kuin mielikin muuttuvat. Viimeiset seitsemän päivää talvi on antanut parastaan ja tämähän on aivan älyttömän ihanaa. Kerrankin tein fiksun aikataulutuksen nuorimman koululaisen lomaviikolle (me "talvilomailimme" jo lokakuussa siellä Madeiralla, alvariinsa ei pysty reissamaan - tai me ei pystytä) ja olen päässyt tästä säästä nauttimaan. Erittäin rennolla viikko-ohjelmalla on sormensa pelissä: etätöitä - niin mulla kuin miehelläkin ja pari lomapäivää ja mulla vain yksi officepäivä (jihuu). Olin kyllä niin tämän tarpeessa. Melkein jo pursuan taas energiaa ja työideoitakin. Voisin kuvitella jaksavani jopa pääsiäiseen asti loistavasti! Seitsemänä päivänä peräkkäin on paistanut aurinko, hukun tähän ihanaan D-vitamiinin määrään. Tuo pakkanen on ihan jees, aamulla yli kaksikymmentä ja iltapäivästä nippanappa kymmenen. Seitsemän päivää, joista kuusi liikuntapäivää. Tämä on se elämä, jota minä haluan elää. 4 x 1,5h käppäilylenkkiä (aina kamera m

missikissa

Kissajuttuja. Meidän missikissa oli tänään 12 viikon tarkastuksessa ja rokotuksessa neuvolassa. Todella joo -  nykyään eläinlääkärissä käydään melkein yhtä tiuhaan kuin lasten kanssa aikanaan neuvolassa. Ajat muuttuvat ja eläimistä pidetään entistä parempaa huolta. Missi painaa nyt 1,24 kg kun löytyessään paino oli alle 500g. Sopusuhtainen, kaunis tyttö, kuin missi totesi eläinlääkäri. Niin kaunis, huokailivat kaikki muutkin eläinlääkäriaseman työntekijät. Mutta kuten aina, niin nytkin, täydellisyyttä ei ole. Meidän kauneuskuningattarellamme on synnynnäinen tai varhaisen pentuajan vika. Toisen takakoiven yksi varvas ei toimi, se on suora. Voi reppanaa. No on tämä ehkä huomattu, muttei kiinnitetty huomiota. Lääkärin mukaan kyse on vain harmittomasta kauneusvirheestä eikä varsinaista haittaa tästä suorasta varpaasta ole. Mutta voi pientä! Samalla kehittelimme löytötarinalle, jonka alkuvaiheita emme voi tietää, mahdollisia uusia dramaattisia versioita. Emot eivät kuulemma hylkää