mä sain viime viikonloppuna huikean idean (ei se tosin ole lainkaan uusi idea), mutta ajattelin sitä todella pitkästä aikaa ja ensi kertaa miehelleni ääneen.
Olen koko täysi-ikäisyyteni (ehkä jo paljon aiemminkin) haaveillut omasta pienestä talosta meren rannalla (milloin Englannissa, milloin Uudessa-Seelannissa) ja nähnyt itseni siellä noin eläkeikäisenä.
Okei, okei, parikymppisenä näin itseni siellä jo 50-vuotiaana. Mutta tuon iän vääjäämättä lähestyessä (alle 10 vuotta - hyi kamala sentään) näen siis itseni siellä noin 60+ -vuotiaana. Hyväkuntoisen kauniina mummona ja yksin. Eläen kaikesta vapaana ja niin kuin huvittaa. Ehkä nauttienkin, ehkä myös hiukan raataen hyvän osittain omavaraisenkin elämän eteen. Mutta siis yksin.
Tällaiselle perheelliselle, joka todella rakastaa ja tykkää perheestään, ehkä outo haave. Mutta sisäinen erakkoni vaatii tuota näkymää. On aina vaatinut. Henkireikä.
Muut henkireikäni kuten joogan (jota teemme hauskasti ryhmässä ja joka on äärimmäisen hauskaa ryhmässä), lenkkien, joissa nautin kaikesta mitä näen ja nautin yksin juoksemisesta, mutta haluan aina tulla takaisin.
Saattaisin siis tulla hulluksi yksin, siinä erakkoelämässäni, jonne kuin tilauksesta tietenkin tulisi seuraa silloin kun minä haluan. Aika itsekäs ajatus loppujen lopuksi.
Mies kuunteli mun merenranta erakkoiluani tovin ja sanoi: 'Luuletko todella, että päästäisin sut sinne yksin. Hän tulee mukaan!' Herran jestas, se oli kyllä hienoin rakkaudentunnustus mitä olen koskaan saanut. Tai sitten kuvailin haave-elämääni siellä aika houkuttelevasti.
Tosiasiassa en voisi kuvitellakaan eläväni jossain hornan tuutissa näkemättä meidän kaikkia sitten jo aikuisia lapsia ja kaikkea heihin liittyvää. Ja entäs kaikki muu perhe sitten. Ystävätkin muuttuisivat joiksikin landepaukuiksi jossain paikallisessa Uuden-Seelannin rantatyrskykylässä.
Aivan sairaan romanttista olisi asua siellä miehen kanssa ja muut tulisi meitä moikkaamaan pari kertaa vuodessa. Pieni talo, meri, lampaita, vuohia, koira. Ja me.
Mun henkireikähaaveeni on jalostunut, erakosta tuli kaksi.
Oikeassa elämässä nyt; tehdään töitä, joka on syksyn oikeasti saapuessa, ihan tosi kivaa ja kelpoa. En nurise. Sosiaalistakin on.
Lapsetkin ovat taas sopeutuneet kouluun ja nuorin, joka vasta koulutien aloitti on tosiaankin ja täysin innoissaan. Vaikka osaa odottaa viikonloppujakin, niinkuin kuka tahansa meistä.
Mun oikean elämän syksyyn kuuluu hyvää. Ja meidän yhteiseen perhe-elämään kuuluu hyvää, mutta en pääse tuosta 'tavoiteajatuksesta'. Heh. Ehkä omakotitalo elo, sitten aikanaan kunhan se saadaan, täällä pääkaupunkiseudun haipakassa ja työurassa menettelee. Aikansa.
Toisaalta kun iänikuisen haaveensa kirjaa kaikkien silmille kyse voi olla aika vakavasta haaveesta?
Miettikää: vuohia ja koira ja kissa ja merenranta ja oma mies. Sairaan romanttista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti