positiivisesti ajateltuna (ja sitähän ei minulta yleensä puutu, positiivisuutta) oli hyvä, että sairastuin flunssaan nyt, koska puolikkaaseen on vielä aikaa. Negatiivisesti ajateltuna on paska juttu, että sairastuin. Hommat töissä siirtyy ja sairastuminen on aina takapakkia fysiikalle.
Kallistun nyt kuitenkin ensimmäiseen ajattelutapaan.
Väkersin yhden kympin lenkin orastavan kipeänä ja pitkän työpäivän vielä siihen päälle, no ei auttanut. Sairastuin.
Eilen nukuin kotona melkein koko päivän, en avannut konetta *paljoakaan*, enkä roikkunut facessa oikeasti yhtään. Nukuin ja sitten luin ja makasin, torkuin, lepuutin, lötköttelin ja lopulta hain iloisen pojan eskarista 1,5 h aiemmin kuin yleensä. Hämmästyttävän iloisen pojan. Nuorimmaiselle eskarin alku ei ole ollut helppo, sietää kyllä ja sopeutuu pikkuhiljaa, mutta ei niin kivaa kuin tarha kuulemma.
Tämä poika onkin aina ollut hämmästyttävän hyvä tarhassa olija, no oli isosiskonsakin. Ehkä siellä tarhassa vaan on niin kivaa.
Tänään päätin vieläkin jäädä kotiin, vaikka olo huomattavasti parempi, ei kuitenkaan läheskään terve.
Työt tehdään sitten kun olen siellä, huonoa omaatuntoa en enää suostu ottamaan. Enkä minkäänsorttista stressiä. Asiat aina lutviutuvat ja solahtavat kohilleen kuitenkin, ilman ylimääräisiä kierroksia. Vuoden takaiset fiilikset (myös ne mukavan jännät) ovat niin taaksejäänyttä elämää, piti vaan oppia delegoimaan ja jakamaan työtaakkaa, kertomaan pomoille missä mennään ja sujuvasti soveltamaan tärkeysjärjestyksien ja aikataulujen kanssa. Kyllä mun entinen työni oli leppoisaa tähän verrattuna. Kun hommista tulee rutiineja ne leppoistuvat ja sehän on kind of tylsää...tasapaino siis lienee hyväksi. Pyritään siihen.
No mutta, poikakin sai jäädä tänään kotiin mun kanssa ja ilmiselvästi nauttii, yksi kaverinsakin on kotona eli eikun pihalle leikkimään koko päiväksi, ilman eskaritehtäviä ;-)
Tämän ympäristön plussa on lapsien runsaus, pihalla on aina kavereita, aina. Me, minä ja mies vaan alamme jo hieman kyllästyä pienten lasten jatkuvaan kiljumiseen ja huutoon, mutta terassinovenhan saa aina kiinni. Ja ei siellä nyt ihan kokoajan huudeta kurkku suorana, ainoastaan melkein. Kerran kysyin pojalta, että onko oikeasti siellä pihalla pakko huutaa kurkku suorana kokoajan ja kaikkien. Vastaus kuului: 'pihalla kuuluu huutaa'. Hmmm...olen kuitenkin eri mieltä, pihalla voi välillä huutaa, mutta ei kokoajan. Ja miksi joidenkin ihmisten lapset itkevät KOKO ajan. Huokaus. Meillä on siis itsellämme 4 lasta ja arjessa 2. Eli kyse ei ole lapsvihasta ei todellakaan. Ihan nyt vaan siitä, että miten sellaiset vanhemmat kestävät, joiden lapset itkevät koko ajan vai itkevätkö ne vain ulkona ollessaan? Höh. Outoa. Kunhan pohdin, ei kannata kenenkään suuttua :) Tosiasiassa kyse on meidän omasta vanhenemisesta, jonka kertoi isäni kesällä. Kun marisimme viinilasin ääressä pihamme muuttunutta äänimaailmaa, totesi nauraen, 'ahaa - te alatte tulla siihen ikään, ettei enää jaksaisi itkeviä ja huutavia lapsia.' Hmmm...vinha perä. Paras lisääntymisaika on vääjäämättä loppusuoralla ja nautin ajatuksesta, että lapset vaan tästä kasvavat. Todella, nautin. Kun näen jossain/ saati pidän sylissäni jonkun vauvaa, bilsa meinaa tehdä tepposet. Mutta jos onkin kyse jo isoäiti kuumeesta? aahahaa..hehhahhoo.
Nyt kanariisin laittoon ja sitten jatkuu vartalon makuutuus- tehtävä. Huomenna meinaan taas painetaan hommia ja pääsiskö jo huomen illalla lenkillekin. 1/3 viikon lenkeistä vasta tehtynä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti